Missä on mielekkyys, kun itkukin muuttuu voimattomaksi tirutukseksi ja väsymys ei ole syy ollenkaan olla ottamatta osaa narsistin ailahtelevan mielen ahdistuneisuuteen ?

Missä oikeudenmukaisuus, kun sanon, että olen väsynyt, särkyinen ja että en jaksa aina olla se huono, joka ei lähde riitaansa mukaan, ja tämä vain jatkaa omaa puhinaansa kuin vanha veturi, ymmärtämättä, mitä rikkoo ?

Haukut sain,  että olen keskeneräinen ja katala akka, kun olen niin hyvä ja ystävällinen etten narrintouhuihinsa osallistu, vaan että pidättäydyn häntä leimaamasta ja osallistumasta tämänkin viikonlopun riitaan, joka kumpuaa puhtaasti rauhattomasta sydämestä ja ahdistuneesta ja hajanaisesta mielestään, jonka ylä/alapuolelle mieluusti hakeudun.

Tohkaisin tuskastuneena vain, että en ota osaa tähän, en.

- siitäpä riehkasi ja rienasi kuin olisi ampiainen pistänyt, entistä kiukkuisemmin.

Näyttää herraa kovasti keljuttavan, kun oman keskeneräisyytensä jäljiltä yksin riitelemään omaa pahaa oloaan jääkin vain hän.

vaan itseeni olen nyt tyytyväinen: en kiltteyttäni suostunutkaan riitelyynsä, vaan sanoin, että sopimatonta ja huonoa käytöstä on tuollainen, jossa oman keskeneräisyytensä tuo mainiolla tavalla ilmi, ja että on munkin kotini tämä, jossa en salli itseäni pilkattavan, saati että kodissani saisi riitaa ehdoin tahdoin haastaa, kun siltä tuntuu. 
ja että sovintoon olen valmis, johon hän, että sillä ehdolla, että siihen sovintoon hän latelee muutaman reunaehdon.

Jolloin poistuin paikalta ja sanoin, että pidä kuule sovintos, sillä enhän minäkään tarjotessani reunaehtoja latele, vaan että suostun sun keskeneräisyytees.

. jolloin meni hiljaiseksi ja myöhemmin katui käytöstään.

Olisko tuo tajunnut, että menikin aivan liian pitkälle röyhkeydessään ja ylimielisyydessään, ja että mun tulos tai ulos olikin parempi vaihtoehto ehdottomuuteensa ja mielettömyyteensä kuin se ainainen kiltteys jolla kohtelen huonosti käyttäytyvää, sairasta, keski-iän kourissa kamppailevaa , omien tunteittensa omatoimiseen kantoon joutunutta miestä.

Jollei itse tajunnut, minä ainakin tajusin, että ei tuotti kerrankin tulosta, hyvää tulosta tuottikin ! - nauratti ihteäni lopulta.

 No ei tullut kesä, talven keskelle, vaan hirveät paukkupakkaset. Luita hytisyttelevä vilu vallitsee paitsi kodissa ,  myös sen ulkopuolella.

Onneksi uusi vuosi on tuonut mukana uuden ystävän, läheisen joka on laillani kokenut samaa, avioliiton narsistin kanssa.Mielenkiintoisia ajatuksia ja uusi , hyvä ystävyys. Se on hienoa !

Merkittäväksi asian tekee se, että jaamme  jotain muutakin kuin  huonon avioliiton aiheuttamat sisäiset haavat: molemmat olemme löytäneet jo ammoin uskon Korkeimman varjelukseen tässä elämässä yhtä hyvin kuin siinä tulevassa.

On ollut pakko vuosien saatossa todeta, että usko Jumalaan on suurempaa kuin mikään muu, ja että me ihmiset olemme vain pelivälineitä tässä kuviossa, joka on tehty ties minkä kunniaksi.

Me olemme onnistuneesti pilanneet tämän maapallon omilla touhuillamme, ahneuksissamme: pakosta näen tässä samanlaatuisen narsistisen ajattelutavan ihmiskunnassa kuin mitä koen liitossani aviosiippani kanssa. Ahneus ja usko siihen ,että oma viisaus on kylliksi, muuta ei tarvitakaan - mikä samankaltaisuus !

Mutta onneksi olen tullut sinuksi armokäsitteen kanssa: kun olen saanut armon päivittäin, tullut hyväksytyksi vikoineni, on niitä hivenen ollut helpompi myös tuossa synkän hahmon ritarissakin sietää.

Mietin tänään päivällä, kuinka paljon siedän, viitsin, ja jaksan. Oikeastaan olen aika mukiinmenevä akka, loppujen lopuksi.  Kun kerran Jumala, ja hänen rauhansa, ovat kaikkea ymmärrystäni suurempia, ja kuuluvat minullekin, miksi antaisin synkistelijän lannistaa itseni. Tunnen välillä, että hän on itse pahan palveluksessa, kun epäuskoltaan ja huonoilta tavoiltaan ei anna arvoa toiselle, saati tunne arvoa itsessään. 
Kuinka sellainen ihminen olisi kykenevä koskaan ymmärtämään, mitä on olla armahdettu omasta heikkoudestaan ja puutteellisuudestaan, tämä,  joka pässinpäisyyttään hahmottaa oman habituksensa muita korkeammalle, aiheuttaen siten turhaa tuskaa ja kärsimystä. 

Lisäksi havaitsen hänen kieltävän omat tunteensa:  tapansa mukaan  laittaa muut kärsimään oman häpeänsä kierrättämällä tuntemattomia tunteitaan , tässä tapauksessa riidan ja rauhattomuuden kautta.

Tunnen joskus, että olen hänelle se henkilö , jonka niskaan on luvallista kaataa koko se masennus ja itseinho, jonka mennyt huono käytöksensä edelleen hänessä itsessään aiheuttaa. No, eihän se niin pidä tietenkään olla, vaan minkä mahdan, kun on.

Mahdan sen, että tiedostan, etten roskalaatikoksi vapaaehtoisesti ryhdy, vaan kehotan ystävällisesti mutta lujasti kantamaan taakkansa tästä lähin itse, tai kääntymään päivystävän psykiatrin puoleen. 
Itse ilmoitan pitäväni vapaata kuuntelevan korvan ja kaiken kestävän akan paksunahkaisesta ja vähän antavasta, kuluttavasta roolista. Ryhdyn terveesti itsekkääksi !

Siinäpä on uuden vuoden lupausta kerrassaan !

 

 

 

 Kovin erilainen joulutunnelma tänä  jouluna kuin tavallisesti. Traditiot,  elämän koossa pitävä voima, eivät ole jaksaneet kiinnostaa. 
Narsistin hajanainen mieli on vaatinut voimaa itseltäni huomattavasti enemmän kuin mitä minulla olisi antaa. Olen väsynyt ja jaksamaton.

Surukseni huomaan, että paras tila olla ihmisen kanssa, joka on poissa tolaltaan , on olla myötäkarvaan, olla samaa mieltä. 

Miten epäaito ihminen minusta onkaan tullut.

Inhoan rehellisyyden puutetta, varsinkin kun pitää kaunistella toiselle todellisia tuntemuksiaan, mutta toden puhuminen tuottaa vain riitaa.

En jaksaisi olla muuta kuin oikeasti olen. Minusta saisi joku tyhmänrehellisen puolison, sillä valehtelu ei tosiaankaan ota sujuakseen.
 

Havahdun yhä useammin haaveilemaan omasta kodista, jossa vallitsee rauha, oma aika ja oma sänky. Nyt nukun omasta tahdostani epämukavasti sohvalla, koska koen, etten voi viettää aikaa yhteisessä makuuhuoneessa,  ihmisen kanssa, joka uhittelee ja uhkailee, jolle läheisyys on kaupankäyntiä, ja parisuhde lakkaa olemasta jos työtä ei ole. 

Mietin itsekseni, että tämä liitto lakkaa olemasta jos hän joutuu työttömäksi. Ei kuulemma ole silloin mitään,millä tämän liiton pitää koossa: ihmettelin, ihmettelen. 
Miten pinnallinen ihminen hän onkaan tuollaisine ajatuksineen. 

Kysyin , ajatteleeko hän todella, että jätän hänet, jos hän saakin kenkää työstään. 
En saanut vastausta, ja mulkaisusta päätellen on tyhmää edes kysyä asiaa uudelleen. 

Ilmoitin kuitenkin, että minulle tämä liitto on ja pysyy, tyollisenä tai työttömänä, sillä olen mennyt aikoinani naimisiin miehen , en hänen työnsä kanssa.

Kuvastaako se sitä, että olemme juuri sellainen pari, joka on löytänyt toisensa työpaikan kautta, ja kun nykyisin teen aivan muuta, olen kouluttautunut  korkealle, hän tuntee olonsa, samassa asemassaan kuin silloin , huonoksi, vertaillessaan koulutustamme ja ajatellessaan, ettei voi kelvata minulle.

Minulle kuitenkin kelpaisi mielellään se mies, joka kykeni älylliseen, kiinnostavaan keskusteluun, jaksoi keskittyä ja toi esille muutakin kuin oman pahoinvointinsa..

En pidä itseäni  ihmisenä lainkaan parempana, vain lukeneempana. Lukeneisuus ei kasvata  sydämen sivistystä. Ihmissuhteisiinkin se harvoin vaikuttaa positiivisesti, pikemminkin akateemisuus kasvattaa paukapäisyyttä.  Tieteen nimissä tehdään kämmi jos toinenkin kanssakulkijalle, sille, joka on  työtoverina tai jätetään se tyhmempi puolisko , kun kerran kirjaviisautta puuttuu. En ole sellainen.

Mutta miten vakuuttaa toinen, kun vääristyneet ajatukset saavat vallan ?
 

Asiat tuntuvat muuttuvan loppumattomaksi , käsittämättömäksi vyyhdeksi, jossa toimeentulo ja rakkaus ovatkin mystisesti sidoksissa toisiinsa. Olen tottunut ainaiseen rahanpuutteeseen, ja jos pitäisin rahaa suhteemme koossapitäjänä, olisin lähtenyt jo ajat sitten , ovet paukkuen. Sentään niin keskenkasvuinen en ole.

Mutta kysymys kuuluukin onko hän ?

Olenko vain potentiaalinen tulonlähde, ja jos tulonlähde poistuu, poistuu mieskin ?

Kysymykseen on totisesti syytä palata, mutta olkoon nyt kuitenkin joulurauha tässä talossa, sikäli kuin se vain minusta riippuu.

 ...kuinka auvoista on odotettavissa.

Tekstiviesteistä paistaa miehen täydellinen välinpitämättömyys omia tekoja kohtaan,ja selittely, että olen  epärealistinen, kun haluan riitaa. Riita on sitä, että avioliittokoulussa saamiamme papereita olisi edelleen tarkoitus käydä läpi.

 Oletus on hänellä joka tapauksessa se, että ilman riitaa se ei onnistu, ilman kinastelua ei voi keskustella mistään. Kun sitten muutaman tarkentavan tekstarin jälkeen jäi käteen lähinnä hölmistynyt olo, ja ahdistava ajatus, että rakentavuus suhteessamme on hänen puoleltaan yhtä kuin että minun tulee olla rakentava ja hänen tulee vain suvaita tarvettani käsitellä kriisejä, tunsin itseni aika aasiksi.
Miten tästä muka päästään eteenpäin ?

Eilinen ryöpytys, haukut, ivaa, halveksuntaa, tätä kaikkea vaihtelevassa kokoonpanossa, ja kohteena minä, se kirvelee edelleen mielessä katkerana palana.

Pyörii kuin närästys mahan pohjukassa.

Eikä ole lääkitystä jolla närästystä lievittää.

Tyhjä, väsynyt olo. Tosi väsynyt olo.

 

 

 On ollut paha viikko, tosi raskas.

Alituinen jännitys, joka traumaattisten tapahtumien takia on asettunut kehooni kuin kotiinsa, saa kaamoksessa asiat näyttämään yhä synkiltä.

Itkeskelen, olen yksinäinen ja kaipaan kovasti sitä miestä, jonka tunsin kerran, sen terveen ja tavallisen miehen. Sen, jolla ei ollut mielenterveydellisiä ongelmia, sen jonka narsismi pysyi normaalilla tasolla , sen joka ymmärsi rikkovansa ja korjasi asian.

Tämä, joka hän nyt on, on pahuus itse. Kun selittely ilkeilyyn löytyy sadannen kerran viikon sisään mun käytöksestäni, ja vain mun käytöksestäni, en vain enää jaksa.

Olen ahdistunut ja väsynyt. Tiedän, ettei olisi pakko yrittää. Mutta kun  joku takaraivossa tolkuttaa, että on tuo toisenlainenkin ollut ja sisällä SYDÄMESSÄ kolkuttaa, että jospa tuo tulisi uusien lääkitystensä jälkeen parempaan kuntoon, ja toivottu aviollinen auvo aukenisi...

Taidan joulukuisessa harmaudessa olla vain tosi väsynyt  ja neuvoton.

Oma jaksamiseni vetelee viimeisiään, on paljon tekemistä elämässä juuri nyt, eikä lepo ole lepoa, vaan nukun vain pari tuntia yössä.

Mietin kovasti syitä,miksi uni on niin kehnoa, miksi aikoinaan kiputilojeni takia kirjoitettu unilääke ei toimi.

Mutta aina ensimmäisenä ajatusten aallokosta esiin velloo kuvottava muisto miehen vastenmielisestä käytöksestä, kaikesta siitä vastuuttomuudesta ja ivan  ja halveksunnan ryöpystä joka hänen huonosti hoidettujen hampaittensa raosta alati niskaani tulvii. Kunhan vain minä  ensin älyäisin sanoa niin ja näin,  niin hän  ei suuttuisi ja vetäisi aiheesta hernettä nenäänsä, joten siis kun en tiedä etukäteen mitä kulloinkin tulee vastata hänen sanoihinsa, hänellä on oikeus haukkua minut.

Kuin olisin osassa näytelmässä ,joka on minulle todella vastenmielinen.

Karta pahaa ja harrasta hyvää. Nyt juuri ei tee mieli tehdä kumpaakaan. Keho jopa kehottaa ,että älä yritä enää mitään, anna periksi, anna mokoman olla.

Ei minua lainkaan. En ole oma itseni. Onko käymässä niin, että murrun hänen painostuksensa ja sekavuutensa alla ???

Apua..!