Viikonloppu oli ahdistava: kun narsistille sanoo ei, se ei vaan käy. Ei käy tosiaankaan. Jos sanot ei, en puhu kanssasi. Jos sanot ei, en hyväksi eitäsi, vaan vaadin, että ei on kyllä , ehdottomasti, ilman vastaväitteitä.

Kun normi-ihmissuhde toimii kunnioituksen ja arvostuksen pohjalta , se on keskivertonarsistille kova paikka. Kunnioitusta kun saa vain suorittamalla ihmisyyttä läpi.

Suorittajana vaan ei toimi narsisti itse, vaan läheinen, se, jonka arvostus ja kunnioitus ei ole narsistille kiinnostuksen kohde, koska keskipisteenä ei ole hän, vaan joku muu.

Keskeistä elämässä narsistin kanssa on sen seikan ymmärrys, että muut laittavat omat tunteensa narikkaan , kun narsistin tunteet jyräävät muiden tunteet alleen. Näyttävästi sen muillekin julki tuovat; jos nyt ei tehdä  kuten hän haluaa, sitten hän kävelee ulos, ei puhu, ei tee, ei ole , ei hyväksy, ei , ei ei !

Naamion takana luuraa oikeastaan ihmishylkiö, mies, joka on tosi yksin egonsa kanssa. Kun yksin sitten tätä elämän taakkaa raahaa mukanaan, se on rankkaa, rasittavaa ja hankalaa. Ylpeys, yksi perusominaisuuksista joka tekee narsistista narsistin , estää avun pyytämisen.

Kun vahvuus ja epäkypsyys kohtaavat samassa persoonassa, tuloksena on mielenkiintoinen yhdistelmä uhmaikäistä kakaraa ja murkkuikäistä teinipissistä, joka samalla suulla kuin valittaa kohteluaan, vaatii että kaikki eit tulee ottaa huomioon.

Rauhaa se ei tuo, ei kunnioitustakaan, ja seura, satunnaisia polulle sattujia lukuunottamatta, tajuaa pian, että tämä ihmissuhde ottaa paljon enemmän kuin antaa. 
 

Olen väsynyt, mutta silti ajattelin pysyä positiivisena: on aloitettava jostain, jos aikoo jotain saavuttaa. 

Ensimmäinen tavoite: saada mies tajuamaan, ettei eillä ole kovin kauaskantoisia vaikutuksia elämänlaadun parantamiseksi.

Miten sen saavutan, on vielä kesken. Prosessi ottaa oman aikansa, mutta aikaa riittää.