Kamalinta tässä kuraisessa, räntäisen rapaisessa alkutalvessa on kohdata vaikeuksia, joihin ei ole muuta ratkaisua kuin tyyneys, jonka on itse valinnut sisimpäänsä, päättäväisesti, pitäen kiinni ratkaisustaan, kuin lapsi takertuu nalleen hädissään.

Kun päivä ei valostu, kun aamuhämärä vaihtuu suoraan iltahämärään ja välissä on lyhyt päivähämärä, arkiharmaus hautautuu mieluusti syvälle sieluun, tehden sinne itselleen pesän, vaikka kuinka yrittäisin sen häätää pois.

Joo, myönnetään, kyynisyys ja tappiomieliala ovat saaneet sijan sydämessäni.

Mieheni, tuo jota tulisi rakastaa enemmän kuin itseään, pyysi puhelimessa anteeksi käytöstään eilisillalta. Meidän piti eilen viimein puhua siitä minun puolestani tässä suhteessa, minun ajatuksistani, minun toiveistani, mutta uni voitti taas, välinpitämättömyys otti niskalenkin. En jaksa , hitto soikoon !

Anteeksipyyntö oli kaunis teko, mutta epäilen, että sydämeni ei anna anteeksi. Palasista, jotka siellä ovat, on vaikea koota anteeksiantoa, joka automaattisesti unohtaa kärsimänsä vääryydet. On tapahtunut niin paljon. Niin paljon harkittua pahaa.

Niin paljon tieten tahtoen tehtyä kurjuutta, joka on rikkonut, särkenyt sisimpäni. Miten antaa anteeksi sen, että jouduin vuosia sitten lähtemään kodistani lasteni kanssa, koska  narsistimasentuja ei omalta juopottelultaan ja räyhäämiseltään tajunnut olevansa vakavasti mieleltään sairas, joka johti siihen, että katsoin paremmaksi sijoittaa nuorimman , haavoittuvimman lapseni sijaiskotiin, siksi aikaa, että tilanne rauhoittuu.

Kotiin jäivät silloin teini-ikäiset lapseni, joiden tehtävänä oli valvoa, ettei isänsä tee itsemurhaa. 
Näin pikkukunnassa anno 2005, sosiaaliviranomaisten ja lastensuojelun ollessa tietoinen asiasta. Narsistimieheni osasi selittää asiat vakuuttavasti parhain päin...

Kirjoitin tuohon väliin äsken auki tapahtuneita,kipeitä asioita , mutta huomasin pulssini kohoavan lähelle sataa ja hien kihoavan otsalle. Asia tekee vieläkin hirveän pahaa. Satuttaa niin että korvissa kohisee. Parempi, etten palaa niihin muistoihin vieläkään. 

No, hypätään takaisin tähän päivään. 

Mieheni siis pyysi anteeksi omaa käytöstään, taas kerran. En osaa ottaa sitä kuten kuuluu, anteeksiantaen ja unohtaen,Ongelmana taitaa olla se, että olen jatkuvien takapakkien takia ajautunut kauas tämän suhteen ytimestä, niin, että oma tunnesiteeni , jos sellaista enää on, on poikki jo, tai ainakin katkeamispisteessä.

Suuni sanoo, että juu, saat anteeksi, mutta sydämeni takoo itsepäisesti joka lyönnillä toista tarinaa: " Et saa, Et saa, Et saa, Et saa".

Yritän tosissani elvyttää sitä, mutta vaikeaa se on. Kärsitty vääryys on niin järkyttävän suuri ja taistelut tämän liiton paranemisen puolesta olleet  väsyttäviä, lamaannuttavia, ja alati epäonnistuessani olen uupunut alituiseen yrittämiseen.

Terapiassa on käyty, apua hankittu miehen mielen hoitamiseksi, lääkärit koluttu. Hön on vahvalla lääkityksellä. Kummaa, ettei omaiselle ole järjestetty minkäänlaista traumaterapiaa, ja kun sellaista kysyin, todettiin vain , että ei ole resursseja.

Silläkö nämä asiat taakse jätetään, että  yksin unohdetaan kipeät, raastavat asiat menneisyydessä, niin kipeät ,että vaikka vuosia on kulunut , tapahtumat vieläkin nostavat hien otsalle, nostavat pulssini hakkaamaan kuin hengen hädässä,  edelleen saan rankan stressireaktion, joka lähentelee paniikkikohtausta,  kaikki pelkästä ajatuksesta, että joutuisin uudelleen samaan tilanteeseen.

Ehkä oikeampi lähtökohta olisikin se, että ensin yrittäisin saada aktiiviapua omaan traumaperäiseen reaktiooni, ja vasta sitten yritän kasvattaa tunnesidettä uudelleen. 
Tuntuu, että unohtaminen , saati että koskaan pystyisin asiaa hyväksymään, on aivan liian vaikeaa. Pelkään myös, että minut ja tekoni tuomitaan, kun palasin takaisin perustaakseni perheen uudelleen tämän ihmisen kanssa, syystä, että juominen loppui, joka oli ehtoni paluulle. Hän piti sanansa, minä pidin sanani.

En tiennyt silloin sitä, minkä tiedän nyt: ettei masennuksesta parane noin vain, ettei narsismi parane koskaan, vaan sen kanssa joko oppii tulemaan toimeen tai sitten ei, sekä että joudun aika ajoin ottamaan lukua vanhojen muistojen noustessa pintaan väkevänä ja voimakkaana. 
Huomaan niiden vievän voimat vielä vuosien päästä tapahtumasta, valahdan aivan veltoksi, ja paniikki iskee jo ajatuksesta, että uhkailut jättämisestä, junan alle menemisestä, hiljaa häipymisestä, kaiken hajottamisesta pieniin palasiin, fyysisestä väkivallasta, uhkaussoitoista, toistuu tämän saman ihmisen taholta. Tämän , jonka kanssa nyt yritän tätä parisuhdetta parantaa... hmmm.
 

En uskalla paljastaa hänelle, miten haavoittunut olen, sillä hän käyttää tietoa taatusti hyväkseen voidakseen rehvastella teoillaan ja sillä, miten sai minut murtumaan.

Tiedän, kuulostaa sairaalta, no, sitähän se on , sairasta nimenomaan.

Miten sellaisen yli pääsee, olisi todella mukava kuulla muiden kommentteja asiasta.
 Kiitos !