Elämä taitaa nauraa mulle suurella suulla...

Kun iltainen, rauhalliseksi aiottu keskusteluhetki kariutui narsistin ylikuumentuneisiin tunteisiin viiden minuutin kuluttua aloituksesta, tuli tunne, että olen kenties turhaan liikkeellä hyvine aikomuksineni.

Miten keskustella ihmisen kanssa, jonka tunteet jyräävät saman tien itse aiheen ? Meidän piti pohtia neutraalin,  kolmannen osapuolen toimittaman, yleisiä kiistanaiheita esittelevän, hyödyllisen ja käytännöllisen  aihion pohjalta niistä kysymyksistä, joita jokainen pari kohtaa. Hän ei ota vakavasti asioita, ei ymmärrä, että asiat koskettavat juuri häntä, juuri meitä, ja juuri siksi, kun samoista aiheista keskustelevat ja riitelevät parit yleisesti, ei mitenkään häntä leimaavasti. Käsite "yleinen" on hämärtynyt, tai herättää hänessä tavallisuuden tunteen, jota ei voi sietää itsessään, sitä, ettei ole mitenkään erityinen,tai aviossaan erinomaisuuden suhteen muista poikkeava.

Miehen itsehillintä on tosi huono. Tunteet, negatiiviset ja vaikeat, pullahtavat pintaan kuin kupla vedestä:  sen tuloa ei pinnalle ei voi estää.  Koska se sisältää paljon kaasua = patoutuneita itsetunnon puutteesta johtuvia luuloja ja kuvitelmia motiiveistani, jotka  ovat vailla todellisuuspohjaa, ne nousevat muuta ainetta kevyempänä vääjäämättä kohti pintaa vain pihauttaen kiukun ja ahdistuksen ympäristöönsä. Kuin pahanhajuisen metaanikuplan.

Voimattomana katselen taistelua, jota sisällään käy.

 Hän on joutunut sen tosiasian eteen, että paukapäisyys ei ole suhteessa minuun enää sallittua.  Sai kuulla , että jos haluaa jatkaa suhdetta kanssani, asiat on uskallettava käsitellä, niistä on voitava puhua, tunteille on saatava nimet, ja ehkä tärkeimpänä kaikista: on opittava kuuntelemaan sen sijaan, että jyrää alleen.

Mielessäni on usein käynyt kysymys, paljonko tuiskahduksista on sitä tietoisuutta, etten enää jaksa pomotusta, etten voi kunnioittaa häntä nyt, etten pysty sitoutumaan vakavasti ihmiseen, joka tuottaa päivittäin käytöksellään pahaa oloa ja pettymystä ympärilleen.

Olen myös itse kasvanut ulos riippuvuudesta, jota tunsin aiemmin, ja joka hänelle muodostui käyttövoimaksi vuosikymmenten aikana .Riippuvuuden tunteeni  häneen ja typerä alistumiseni lapselliseen käytökseen rohkaisi häntä jatkamaan samalla linjalla. Olen ehtinyt käsitellä asiaa, ja nyt tehnyt sen tiettäväksi, että hän ei ole korvaamaton, omalla tavallaan arvokas kylläkin, mutta ei korvaamaton.

Kovasta vauhdista tuleva äkkipysäys, se satuttaa ja pelottaa häntä varmasti En ihaile varauksetta, en arvosta ,en kunniotakaan järin kaikkien tekojensa jälkeen.. Olen prosessoinut monimutkaista , aiemmin kontrolliin ja alistumiseen perustuvaa suhdettamme ja tullut tulokseen, että en enää suostu alistumaan , en enää aio niellä pahaa mieltäni, ja että hänen on opittava kunnioittamaan minua,  naista,jota väittää rakastavansa, ja ehkä vaikeimpana kaikista, opittava näyttämään se vakuuttavalla tavalla.

Näin suuri kivi liikkuu hitaasti, mutta olen kärsivällinen tiettyyn rajaan asti.
Ainoa asia, joka huolettaa, on oma kylmyyteni, oma tunteitteni puute, oma kyllästymiseni , oma tympääntymiseni. Onko se voitettavissa narsistin käytöksen muuttuessa, on vielä nähtävänä.

Kurssi avioliiton vaikeuksissa kamppaileville on kuitenkin tuonut itsestäni esille asioita, jotka yllättävät minut: minäkö se etäinen olenkin, vai olenko muuttunut tällaiseksi, analyyttiseksi ja kylmän rauhalliseksi hänen käsittelyssään ?

Kumpi oli ensin, etäinen minä vai rakastava, lämmin , uskollinen minä ?

En tosiaankaan tiedä enää.